perjantai 28. syyskuuta 2018

Sienipiirakkaa ja paras piirakkataikina!

Syksyistä perjantaita!

Tämän viikon ohjelmassa oli jälleen kaksi yövuoroa. Mun yövuorojen jälkeinen nukkuminen on ollut tosi haasteellista viimeisen vuoden aikana, kun mieheni on tehnyt töitä kotoa käsin ja kouluikäiset tyttäretkin ovat takaisin kotona jo varhain iltapäivällä. Tälläkin kerralla ensimmäisen yövuoron jälkeen unta riitti tasan 2 tuntia 😵 Olen asennoitunut tätä nykyä niin, että yövuorojen väleissä en ota stressiä kotitöistä tai mistään muustakaan, vaan keskityn ihan vaan lepäilemään.

Nyt kuitenkin mun laiskotteluvälipäivään tuli hommaa, kun ystävä oli reippaillut sienimetsällä ja ilmaantui yhtäkkiä meidän oven taakse kangasrouskusaaliinsa kans - mitäääää? :D Kyllä ilahdutti, että joku jaksaakin omien töidensä jälkeen nähdä vaivaa :) En ole koskaan aikaisemmin itse kokannut tai säilönyt sieniä, ja itseasiassa olen vasta opetellut syömään niitä tässä parin vuoden aikana. Postasin instagramiin kuvan saamastani yllätyksestä, ja sinne joku oman onnensa seppä kävikin kommentoimassa että eihän noita nyt kukaan syö, metsä täynnä ja sienitietämys täysin nolla.

No joo, niin onkin, enkä kyllä häpeä sitä edes myöntää. Mutta se että metsä on täynnä jotakin, tuskin vähentää ruoan arvoa ja mulle kyllä kelpaa kaikki syötävä mikä nenän eteen kannetaan. Pikainen googletus selvensi mitä kangasrouskulle pitää tehdä - ryöpätä, ja sen jälkeen päätin käyttää osan saaliista sienipiirakkaan ja loput pakastin sopivissa annoksissa myöhempää käyttöä varten. Lapsetkin suostui maistamaan, jes! Saa nähdä, saanko tästä innostuksen ruveta itse sienestämään. Syöminen ainakin onnistuu jo! :D

Tein aivan peruspiirakan, ja omasta mielestäni kangasrousku sopi tähän aivan yhtä hyvin kuin mikä tahansa muukin sieni. Piirakkapohjan ohje on kulkenut mukanani ysiluokan kotitaloustunnilta asti, ja on niin helppo ja toimiva etten ole viitsinyt edes kokeilla muunlaisia suolaisen piiraan pohjia. Tästä ohjeesta tulee pellillinen, jos teet pyöreään piirakkavuokaan niin tee puolet pienempi taikina (ja täyte).


Pohja:

6dl vehnäjauhoja
2 dl grahamjauhoja
300g voita
4 rkl vettä

Sekoita jauhot kulhossa, nypi jauhot ja voi sekaisin. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Levitä taikina pellille (käytän leivinpaperia) tai voideltuun piirakkavuokaan.

Täyte:
n. 1 litra sieniä
punainen suippopaprika
1 iso sipuli
3 chilipaprikaa
240g pekonia
suolaa, valkopippuria
4 dl ruokakermaa
240g smetanaa
4 munaa
3dl Punaleima Emmental juustoraastetta

Pilko pekonit ja sienet, kuutioi paprika, hienonna chili ja sipuli. Kypsennä pannulla. Lisää joukkoon ruokakerma, smetana, munat ja juustoraaste. Mausta suolalla ja valkopippurilla. Kaada täyte piirakkapohjan päälle, ja paista uunissa 200 asteessa n. 35-40 minuuttia.

Ja herkuttele vaikkapa mausteisen chai-teen kera!

-Sarppa-

tiistai 25. syyskuuta 2018

Sarpan keittiössä: Rapujuhlat

Rapurapurallaa!

Menneenä viikonloppuna vietimme rapujuhlia ystäväporukalla. Puitteet oli ihan täydelliset, pimeä mutta lämmin syyskuun ilta ja mieheni isän ja hänen vaimonsa katettu terassi lämmityksineen mahdollisti meille ruokailun ulkona merenrantanäkymin. 

Samalla ihanalla mökillä olen syönyt rapuja ensimmäistä kertaa 2 vuotta sitten, ja ajatus itse järjestetyistä juhlista jäi jo silloin muhimaan mieleen. Menun suunnittelin ja toteutin itse. Tällaiset illanvietot on aivan upea tapa viettää aikaa rakkaiden ihmisten parissa! 

Alkuun piti tietysti miettiä, minkälaisella budjetilla ja panostuksella homma hoidetaan. Meidän kuuden hengen ryhmärämä arvostaa hyvää ruokaa ja laadukasta juomaa, ja kun nämä nyt olivat ensimmäiset rapujuhlat meille, halusin laittaa kaiken itse alusta loppuun. Ja koska minussa on sitä perfektionistin vikaa, päätin panostaa esillepanoon ja tarjoilla valmiit annokset suoraan pöytiin. Kotoa pakkasin mukaan liinat, kaikki astiat, kynttilät ja muun tarpeellisen. Osan ruoasta esivalmistelin kotona, ja tein loppuun mökillä. Haasteita toi juhlia edeltävän päivän iltavuoro ja juhlapäivän aamuvuoro, mutta kuten olen jo todennut, huolellinen suunnittelu ja valmistautuminen helpottaa todella paljon. :) Sillä aikaa kun minä huhkin töissä, mies valmisteli ravut, ja muu menu on mun käsialaa. Ravut jouduttiin tässä vaiheessa syksyä ostamaan pakasteesta, ja niille tehtiin simppeli tummalla oluella höystetty elvytysliemi. Siian graavasin itse edellisenä iltana ja loput valmistelut jäi lauantaille.

Menu

Alkupalat

Graavisiika
Mätiä sipulin sylissä
Saaristolaisleipä & Rapumousse

Blue Nun Gold Edition
 ***

Pääruoka

Uppomunatoastit
Keitetyt ravut
Omena-pekonisalaatti & Vaahterasiirappivinaigrette 

Mud House Sauvignon Blanc
Tillivodka
***

Jälkiruoka

Bailey´s panna cotta
Kahvi 

Irish Country Cream likööri
***

Iltapala

Suklaafondue
Kolmen juuston fondue
***



 




Alkuruoista siika onnistui oikein hyvin. Rapumoussen maun sain lopulta tasapainoon, mutta koostumus jäi harmittamaan, se oli nimittäin moussesta kaukana ja läsähti ihan totaalisesti. Nyt etsinnässä onkin parempi resepti. Ravut oli hyviä, ja niiden syöntiin löytyy netistä ohjeita videoineen. Ravuille ruokajuomaksi valitsin Mud Housen Sauvignon Blancin, joka toimi kyllä äyriäisten kanssa todella hienosti - kuiva, suomalaisen suuhun sopivan herukanlehtinen ja nokkosinen maku tuntui juuri sopivan ryhdikkäältä ruokajuomalta.

Toastit paahdettiin uunissa, kuorrutettiin  Dijon-sinapilla ja uppomunat tein mökkiolosuhteissa helpolla kelmukikalla; kananmuna rikotaan kelmutettuun lasiin ja keitetään kelmussa n. 4 minuuttia. 

Jälkiruoka panna cotta olikin kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta jännittävä kokemus, kotona näytti nimittäin että se ei ehdi hyytyä. Paniikki meinasi iskeä, mutta loppuillasta sain huokaista helpotuksesta kun koostumus oli kuin olikin aivan oikeanlainen.

Bailey´s panna cotta
6 annosta

3 liivatelehteä
2dl täysmaitoa
4dl kuohukermaa
½dl sokeria
2dl kermalikööriä

Laita liivatelehdet kylmään veteen pehmenemään. Mittaa kattilaan maito, kerma, sokeri ja likööri ja kuumenna kiehumispisteeseen. Purista liivatteista vesi pois, ja lisää kattilaan. Sekoita, kunnes liivatteet ovat sulaneet. Kaada annoskuppeihin ja anna hyytyä vähintään 4 tuntia. 

Helppoa! Kuvaa ei valitettavasti jälkkäristä ole, ilta oli jo kovin pimeä tässä vaiheessa. Itse pidin kermaliköörin ihanan pehmeästä mausta, mutta koska olen enemmän moussen ystävä, seuraavalla kerralla valmistan tällaisen jälkiruoan eri tavalla.  

Illan pimetessä herkuteltiin vielä vaahtokarkkeja, hedelmiä ja rapeita maalaispatongin paloja suklaa- ja juustofonduessa. Palaillaan niihin toisella kertaa!

-Sarppa-

 

torstai 20. syyskuuta 2018

Tunteet sanoiksi: Anteeksi

Anteeksi on yksi tunnelatautuneimpia sanoja mitä ihminen voi käyttää. Sen eri painoissa voi kuulla katumusta, häpeää ja surua, ja luontonsa vuoksi sen käyttö toisinaan meiltä unohtuu. Aina ei ole helppoa katsoa peiliin ja myöntää mokanneensa. Silloin joutuu oikeasti kohtaamaan oman vajavaisuutensa ja virheensä. Yhtä kaikki, sanan merkitys on kuitenkin positiivinen. Sen sanottaessa tuntuu pahalta niin että rinnasta puristaa ja hartiat painuu kasaan, pelottaakin ehkä - mitä jos anteeksiantoa ei tulekaan. Monet sanotut sanat ja tehdyt teot jättävät jäljen jota ei saa enää pois. Niitä kuuluisia arpia, joista on tehty runot ja laulut. Anteeksipyynnöllä on kuitenkin tärkeä tehtävä: korjata rikki mennyt, siltä osin kuin se on mahdollista. Kun pyydän anteeksi ihmiseltä jota olen loukannut, viestitän samalla että hän on minulle tärkeä. Mikään ei auta tulehtuneessa tilanteessa paremmin kuin vilpitön viesti joka kertoo että minä välitän sinusta. Samalla hyväksyn itsessäni inhimillisyyden; minä en ole täydellinen, teen virheitä. Se osoittaa ihmisessä henkistä kasvua, ja henkinen kasvu tuo luottamusta, turvallisuutta ja kaikkea sitä mistä koostuu ihmissuhteiden peruskallio joka kestää myrskyt ja myräkät.

Japanissa on vuosisatojen saatossa kehittynyt rikkoutuneiden astioiden korjaamiseksi oma taidemuotonsa, Kintsugi. Rikkoutuneen astian palaset kootaan yhteen kultalakalla, ja astiasta tulee entistä kauniimpi ja arvokkaampi. Anteeksipyyntö on kuin tämä kulta siinä lakassa, ja vaikka lakka eli anteeksianto on se joka ihmissuhteen pitää kasassa, anteeksipyyntö tekee siitä esteettisesti kauniin ja arvokkaan. Meidän tulisi ehdottomasti arvostaa omia läheisiämme, ja pitää heitä anteeksipyynnön arvoisina. Jos emme pidä, tapahtunut jää helposti leijumaan ilmaan ja pikkuhiljaa loppuu happi. Ikävä kokemus toisesta tai toisen toiminnasta jää mieleen päällimmäiseksi, ja korjaavaa kokemusta ei koskaan tule. Katkeruus on todella kurja elämänkumppani, se vie ihmisestä ilon ihan viimeistä pisaraa myöten.

Rikkoutuneesta esineestä ei tule enää entisenlainen, mutta silti ihan hyvä ja kaunis. Mitä useammin sen pudottaa, sen kovempi työ sitä on korjata. Jos opit, pidät vaivannäköäsi ja astiaasi niin suuressa arvossa että vaalit sitä kaikella rakkaudella - huolehdit, ettei se hajoa enää. Sekin päivä voi tulla, että säröjä on liikaa, eikä niitä voi enää korjata. Nämä kolhut ja säröt tekee meidän suhteista ainutlaatuisia, oli kyse ystävyydestä tai rakkaussuhteesta. 

Anteeksianto on aivan yhtä tärkeää, ja omassa aikuisuudessani yksi suurimpia oivalluksia on se että voi antaa anteeksi myös ilman anteeksipyyntöä. On paljon tilanteita, jossa anteeksipyyntöä ei koskaan tule, vaikka mielestään sen olisi ansainnut. Voin kuitenkin tehdä itse päätöksen, kannanko vihaa ja katkeruutta, vai helpotanko omaa oloani antamalla anteeksi toiselle. Ja tämä se vasta kypsyyttä osoittaakin! Prosessi ei aina ole helppo, sillä maailmassa tapahtuu paljon niin silmitöntä pahaa, ja moni kokee sellaista kipua että sitä on mahdotonta hyväksyä ja "päästä yli". Eikä aina pidäkään. Loukatulla on oikeus omiin tunteisiinsa. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että loppujen lopuksi kantamalla vihaa ja katkeruutta, ei kiusaa ketään muuta kuin itseään. Ei se joka sua satutti, sitä vihan painolastia tunne, vaan sinä. Se kuormittaa sinun mieltä ja kehoa, ei sen toisen. Ja on todella vapauttava tunne päästä siitä painosta eroon. Askel kevenee, ryhti paranee, ja elämästä alkaa löytyä taas aihetta hymyyn.

Empatia ja myötäelämisen kyky on asioita joita meillä ei ole syntyessämme. Lapsi on pienenä itsekäs pieni otus, mutta kasvaessaan oppii aivan käsittämättömän paljon erilaisia taitoja joilla luovii aikuisuuteen. Ihmissuhdetaidot on merkittävässä osassa matkalla minuuteen ja hyvään elämään. Jos vanhempi ja ympäristö ei opeta lapselle myötäelämisenkykyä, luvassa voi olla hankalia lähisuhteita. Olen kuin kuka tahansa äiti puntaroinut ja epäillyt onko minusta kasvattajaksi - ja kokenut juhlavaa voitonriemua kun oma lapsi haluaa hoivata pienempää, ilahduttaa kaveria ilman sen kummempaa syytä, ja osannut puuttua kiusaamistilanteeseen. Jotain on mennyt perille, saanen rehellisesti olla ylpeä. Ole sinäkin :)

Anteeksi. Pieni sana, mutta kuitenkin niin suuri, joka saa massiivisenkin padon ihmissuhteessa murtumaan.






perjantai 14. syyskuuta 2018

Intohimona ruoka

Moro, Tampere
Minulla on kokkaamiseen monimutkainen viha-rakkaussuhde. Arkinen ruoanlaitto on kotitöistä mun ehdoton inhokki, ja väsyneenä työpäivän jälkeen ajatus ruokaostoksista ja se ainainen mitä tänään syötäisiin ottaa ajoittain todella lujaa päähän. Enimmäkseen on kyse ihan tavallisesta arjen väsymyksestä, mutta myös siitä että omassa työssäni ruoka on niin keskeisessä osassa, on se niin suuri vaikuttava tekijä ihmisten terveyteen - ja sairauksiin. Ruuhkavuosien näivettämässä arjessani tällä hetkellä yksi parhaimpia asioita on irtiotot joita teemme kahdestaan - silloin käytämme aikaa etsiessämme hyviä ravintoloita, bistroja ja idyllisiä pikkukahviloita jotka tarjoavat erilaisia makunautintoja. Suomessa ei ole helppoa löytää hyvää ravintolaa, mutta kun sellainen sitten löytyy, voi mikä nautinto se on.


Joskus ruoanlaitto kyllästyttää siksi, että niin ihana ja rakas kuin kotimaani minulle onkin, täällä on todella vaikeaa toteuttaa minkäänlaista luovuutta ruoanlaiton suhteen. Turhaa valitusta varmasti monen mielestä, kerron toki miksi olen tätä mieltä. Ainakin vielä mun ikäpolvi on kasvatettu lapsesta asti siihen että ruoasta ei ole soveliasta valittaa, sillä aina sitä ei ole ollut, ja kaikilla sitä ei ole tänä päivänäkään. Mä en oikeastaan valita ruoasta, vaan sen teollistumisesta ja laadusta, jonka edelle nykyään ajaa taloudellinen voitto. Surullisinta on se, että se voitto ei todellakaan löydä tuottajien ja tilallisten tilipusseihin. Pientilat katoavat, samalla kärsii ruoan maku sekä eettisyys. Tarvitaan volyymia, että pysytään kilpailussa mukana. Mitä syvemmälle ongelman juuriin mennään, sitä enemmän kyse on kuluttajien arvomaailmasta ja tämä on se kohta missä jokainen kotikokki voi jaloillaan äänestää. En halua ostaa bolognesekastiketta lasipurkissa, haluan tuoreita tomaatteja ja yrttejä ja nauttia hyvästä kastikkeesta.

Minä haluan kokata ruokaa jossa on makua. Tuoreista, tänään kerätyistä raaka-aineista. Lihaa joka maistuu lihalta, kasviksia joissa maistuu lämpö ja puhdas maaperä. Ilman omaa todella kattavaa puutarhaa ja lähitilaa se on vaikeaa ja hirvittävän kallista, keskellä kylmää talvea mahdotonta. Täällä meillä päin lähitiloja on vielä, mutta oikeasti, kenellä perheenäidillä on aikaa ja mahdollisuuksia ajella pitkin maakuntaa hakemassa päivän tai kahden raaka-aineet? Niimpä, ei kellään. Lähituottajien Reko-rinki toki pyörii, ja itsekin pyrin sitä hyödyntämään aina kun se työvuorojen puitteissa on mahdollista. Mulla ei ole tällä hetkellä kotona edes perinteisiä marjapensaita, ja toisinaan surettaa aivan suunnattomasti kun ei voi työntää käsiä multaan ja pakottaa jälkikasvua opettelemaan miten peruna nostetaan ja omenapuun tuotokset säilötään, niin kuin mummu teki, ja opetti minut tekemään. Haaveilen omasta puutarhasta, piilopirtistä, tuvasta jossa saisin hilloni keitellä syksyn tullen ja talvella maalata taulujani. Osaan kyllä arvostaa puhdasta ruokaa ja yltäkylläisyyttä minkä keskellä elämme. Silti mieli halajaa Italian maaseuduille keräämään ruokaa suoraan maasta, pensaista ja puista. Maailman keittiöistä Italia onkin juuri se joka mua eniten viehättää. Mozzarella, ricotta ja italialaiset viinit! Piilopirttini lisäksi haaveilen lämpimistä, aurinkoisista aamuista joissa tuoksuu kahvipavut ja tuore leipä. Kotiovelta olisi vain muutama askel siihen että molemmilla saisi korinsa täyttää. Mulla olisi tietysti esiliina, löysä nuttura ja elämän tuoma varmuus siitä että kaikki järjestyy ja onni on siinä.

Kun kesällä järjestin syntymäpäiväni kunniaksi ystävilleni viikonlopun huvilassa, pääsin pitkästä aikaa tekemään sitä mistä nautin. Kokkaaminen ja ruoka on mulle yksi tärkeimpiä tapoja pitää huolta, hemmotella, hoivata, hellitellä, kunnioittaa ja arvostaa ihmisiä ympärilläni. Näin ei ole aina ollut, ja uskoin pitkään itsekin etten osaa, en ole riittävän hyvä ja taitava keittiössä eikä mun näin ollen kannata edes yrittää. Asia muuttui, kun löysin itsestäni taas luovan puolen, ja sain itseluottamusta. Tänä päivänä rakastan kokkaamista, en tosin sitä arkista makaronilaatikkoa, vaan sitä kun saan hassutella, hullutella ja kokeilla uusia asioita. Kun on aikaa ja inspiraatio. Kauniin, uudenlaisen annoksen kokoaminen on vähän kuin maalaisi taulua.

Mulla ei todellakaan ole mitään erikoisia tekniikoita hallussa, enkä kaiva ulkomuistista suussasulavan moussen tai edes sen Italialaisen pastan ohjetta. Mun veitset ei oo aina teräviä, jos joku paikallinen kalastaja näkis hetkenkään mun kalankäsittelyä, saisin varmaan ikuisen fileointikiellon. Tarvitsen reseptejä joita seurata, mutta pidän siitä että voin soveltaa niitä ja tehdä asioita omalla tavalla. Kaksi tekijää mun kokkaamista kuitenkin aina ohjaa: maku ja yksinkertaisuus. Siinä vaiheessa kun reseptissä on 14 eri raaka-ainetta, mielenkiinto loppuu ja saattaa mennä pitemmäksikin aikaa - herätäkseen taas uudelleen.


Jos kotona kokkaaminen tökkii ja ärsyttää, mun ainoa toimivaksi todettu neuvo on ottaa uusi näkökulma. Älä tee sitä makaronilaatikkoa, tee vaikka juustofondue ja dippaa leivänkannikoita, niitä kantapaloja jotka ei kelpaa yleensä kenellekään. Tai kokeile pizzaa ilman sitä kinkkusuikalemoskaa ja laita täytteeksi hyvää mozzarellaa ja basilikaa. Paras ruoka on yksinkertaista, outoja tekniikoita, raaka-aineita ja tuskanhikeä ei tarvita, kenenkään kotiin tuskin on tulossa kriitikoita ja Michelin-tähtiä.

Ja mikä tärkeintä: Tehkää ruokaa yhdessä. Kokoontukaa edes joskus syömään yhtä aikaa perheen tai ystävien kans. Mikään ei yhdistä ihmisiä tehokkaammin kuin hyvä, rakkaudella tehty ruoka.

-Sarppa-

lauantai 8. syyskuuta 2018

Kohtalaista keskituulta

Paahteinen kesä toi tullessaan kolmenkympin kriisin. Olin nauranut sille, ja sellaisille. Mitä hulluja! Mutta omaan nilkkaan se kalikka sitten kalahti. Tuntui kamalan pahalta herätä sinä aamuna kun ikä ei ollutkaan enää pelkkiä numeroita - nyt se on myös tyrä ja vatsansuojalääkkeet, epäergonomisten työasentojen kuluttama olkapää ja pala kurkussa kun lapsista on tulossa murrosikäisiä. Tässäkö tämä oli? Elämästä sujahti ohi 10 vuotta huomaamatta, ja nyt voin liittyä siihen kuoroon joka sanoo että olisi pitänyt nauttia kun lapset oli pieniä. Olisi pitänyt antaa sotkujen olla. Olisi pitänyt. Nyt minulla olisi aikaa, mutta olen ruuhkavuosien näivettämä, hyvää vauhtia ryppyyntymisen aloittanut nainen ja työpäivän jälkeen jaksan vaivoin siivota keittiön, useimmiten vain puolet siitä. Ei tee mieli lähteä joogaan, eikä jumppaan. Haluaisin antaa Nobelin sille joka keksi makaronin ja kuivausrummun. Ruuhkavuodet ei selvästikään siis ole vielä ohi, ja elämässä on kohtalaista keskituulta edelleen jokaisena päivänä. Paitsi yövuorojen jälkeen, silloin arki pysähtyy ja äiti vaipuu jonkinlaiseen horrokseen joka on hereilläolon ja unen välimaastossa seilaamista (varo väsynyttä äitiä liikenteessä ruokakaupassa)!



Tämä oman elämän keskinkertaisuus ahdistaa ajoittain, niin typerää kuin se onkin. Kun on jo nuorena asettanut itselleen tietyn riman ja kylkiäisenä kovat paineet, eikä sitten yltänytkään siihen, niin harmittaahan se. Mulla piti olla iso, valkoinen kivitalo isoilla ikkunoilla, lapsilla kaikki mitä ne ikinä keksii haluta, elämää kaikinpuolin täydentävä täydellinen avioliitto ja sitten jos vielä lykästää, niin rahaakin vähän sukanvarressa. Niin ja tietysti työ mistä nautin täysin rinnoin joka ikinen päivä samalla kun keittelen viidestä kalasta soppaa nälänhätää kärsiville kansoille! Aika perushaaveilua, mutta kun elämä on niin tolkuttoman raadollista että kellään ei liene asiat ihan noin. Äitien tuntema riittämättömyyden tunne näyttäisi olevan aika yleinen vaiva. Vuosien varrella olen tätä asiaa kipuillut toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, kuitenkin jossain määrin jatkuvasti. Joskus suorastaan panikoinut, että epäonnistuinko äitinä ihan täysin? On hyvin lohdullista tarttua toisen äidin keittämään kahvikupposeen ja kuulla, ettei muillakaan syödä kasviksia joka päivä, ei edes joka viikko. Tai etten minä ole ainoa joka tuntee itsensä välillä todella yksinäiseksi, ja että arjenhallinta leviää välillä jokaisella niin kuin pöydälle jätetty margariini. (Taasko se on jätetty tuohon?) Lapset voi unohtua ostoskärryyn tai päiväkotiin, ja mitä näitä nyt on. Onhan näitä.

En ehtinyt nuorena oikein löytää itseäni, löysin ensin itsestäni äidin ja huolehtijan roolin. Sitä mukaa kun lapset kasvavat, yritän oppia tuntemaan itseni paremmin. Olen tehnyt seuraavanlaisia havaintoja; pidän kokkaamisesta, remonteista, jazzista, tummasta oluesta ja pihvistä mediummiinus, joten naiseksi en liene keskiverto vaikkei siinäkään olisi mitään vikaa kyllä ollut. Koen luovuuden riemua ja perfektionisti minussa pakahtuu onnesta kun kokoan kauniin annoksen lautaselle tarjoiltavaksi. (Siitäkin huolimatta että paluu maanpinnalle käy nopeasti kun esiteinit ilmoittaa että eivät aijo syödä granaattiomenavinaigrettea). Luulen myös olevani muodikkaasti introvertti, vaikka pidänkin ihmisistä ja olen sosiaalisessa ammatissa. Ajoittain väsyn ja kuormitun siitä - kutsun sitä aivosumuksi. Silloin minä vetäydyn ja kirjoitan. Voi rakas harrastus, miten olenkaan kaivannut tätä! Olen herkkä, mutta en herkkänahkainen, ainakaan niin paljoa kuin ennen. Yliempaattisuudesta opettelen tietoisesti pois. Suurin havainto on kuitenkin se, että olen oppinut paljon ihmissuhteista ja siitä miten toiseen ihmiseen muodostuu yhteys, toisiin ei - ja se on aivan ok. Palaset löytää paikkansa, ihmiset toisensa. Paljon me tätä omaa polkuamme itse ohjataan, mutta ihan jokaista suuntaa ei voi aina yksin valita. Kun osaisi ja muistaisi vielä arvostaa jokaista päivää uutena mahdollisuutena jonka elämä tarjoilee.

Joskus ihmissuhteissakin tuulee ja myrskyää. Omissani sitä tapahtuu varsin usein. Olen onnekas, sillä tässä elämän aallokossa minulla on monta ihmissuhdetta jotka pitää mut pinnalla. Toisten kanssa voi antaa tuulen viedä, toisten kanssa käydään läpi kovienkin myrskyjen, ja on ihanaa kun ilma puhdistuu! Toisten kanssa kellutaan mukavasti ja aina on tyyni ja ihoa hellivä linnunmaito. On upeaa miten jonkun pelkkä läsnäolo rauhoittaa, ja toisen innoittaa.

Pienissä kirjoittajan unelmissani toivon, että vielä innoitan. Toivon myös, että rauhoitan ja joskus lohdutan. Toivon, että tuon sulle iloa, inspiraatiota, ja sitä samaa huumoria mitä joskus osasin ympärilleni levittää, ennen kuin rypyt ja aivosumu tuli ja pilasi kaiken! Tämä uusin blogi toimikoon yhtenä iloisena välineenä ihmisten väliseen yhteyteen.Ja jokunen ruokapostaus saattaa tulla mukana! :)

-Sarppa-