perjantai 14. syyskuuta 2018

Intohimona ruoka

Moro, Tampere
Minulla on kokkaamiseen monimutkainen viha-rakkaussuhde. Arkinen ruoanlaitto on kotitöistä mun ehdoton inhokki, ja väsyneenä työpäivän jälkeen ajatus ruokaostoksista ja se ainainen mitä tänään syötäisiin ottaa ajoittain todella lujaa päähän. Enimmäkseen on kyse ihan tavallisesta arjen väsymyksestä, mutta myös siitä että omassa työssäni ruoka on niin keskeisessä osassa, on se niin suuri vaikuttava tekijä ihmisten terveyteen - ja sairauksiin. Ruuhkavuosien näivettämässä arjessani tällä hetkellä yksi parhaimpia asioita on irtiotot joita teemme kahdestaan - silloin käytämme aikaa etsiessämme hyviä ravintoloita, bistroja ja idyllisiä pikkukahviloita jotka tarjoavat erilaisia makunautintoja. Suomessa ei ole helppoa löytää hyvää ravintolaa, mutta kun sellainen sitten löytyy, voi mikä nautinto se on.


Joskus ruoanlaitto kyllästyttää siksi, että niin ihana ja rakas kuin kotimaani minulle onkin, täällä on todella vaikeaa toteuttaa minkäänlaista luovuutta ruoanlaiton suhteen. Turhaa valitusta varmasti monen mielestä, kerron toki miksi olen tätä mieltä. Ainakin vielä mun ikäpolvi on kasvatettu lapsesta asti siihen että ruoasta ei ole soveliasta valittaa, sillä aina sitä ei ole ollut, ja kaikilla sitä ei ole tänä päivänäkään. Mä en oikeastaan valita ruoasta, vaan sen teollistumisesta ja laadusta, jonka edelle nykyään ajaa taloudellinen voitto. Surullisinta on se, että se voitto ei todellakaan löydä tuottajien ja tilallisten tilipusseihin. Pientilat katoavat, samalla kärsii ruoan maku sekä eettisyys. Tarvitaan volyymia, että pysytään kilpailussa mukana. Mitä syvemmälle ongelman juuriin mennään, sitä enemmän kyse on kuluttajien arvomaailmasta ja tämä on se kohta missä jokainen kotikokki voi jaloillaan äänestää. En halua ostaa bolognesekastiketta lasipurkissa, haluan tuoreita tomaatteja ja yrttejä ja nauttia hyvästä kastikkeesta.

Minä haluan kokata ruokaa jossa on makua. Tuoreista, tänään kerätyistä raaka-aineista. Lihaa joka maistuu lihalta, kasviksia joissa maistuu lämpö ja puhdas maaperä. Ilman omaa todella kattavaa puutarhaa ja lähitilaa se on vaikeaa ja hirvittävän kallista, keskellä kylmää talvea mahdotonta. Täällä meillä päin lähitiloja on vielä, mutta oikeasti, kenellä perheenäidillä on aikaa ja mahdollisuuksia ajella pitkin maakuntaa hakemassa päivän tai kahden raaka-aineet? Niimpä, ei kellään. Lähituottajien Reko-rinki toki pyörii, ja itsekin pyrin sitä hyödyntämään aina kun se työvuorojen puitteissa on mahdollista. Mulla ei ole tällä hetkellä kotona edes perinteisiä marjapensaita, ja toisinaan surettaa aivan suunnattomasti kun ei voi työntää käsiä multaan ja pakottaa jälkikasvua opettelemaan miten peruna nostetaan ja omenapuun tuotokset säilötään, niin kuin mummu teki, ja opetti minut tekemään. Haaveilen omasta puutarhasta, piilopirtistä, tuvasta jossa saisin hilloni keitellä syksyn tullen ja talvella maalata taulujani. Osaan kyllä arvostaa puhdasta ruokaa ja yltäkylläisyyttä minkä keskellä elämme. Silti mieli halajaa Italian maaseuduille keräämään ruokaa suoraan maasta, pensaista ja puista. Maailman keittiöistä Italia onkin juuri se joka mua eniten viehättää. Mozzarella, ricotta ja italialaiset viinit! Piilopirttini lisäksi haaveilen lämpimistä, aurinkoisista aamuista joissa tuoksuu kahvipavut ja tuore leipä. Kotiovelta olisi vain muutama askel siihen että molemmilla saisi korinsa täyttää. Mulla olisi tietysti esiliina, löysä nuttura ja elämän tuoma varmuus siitä että kaikki järjestyy ja onni on siinä.

Kun kesällä järjestin syntymäpäiväni kunniaksi ystävilleni viikonlopun huvilassa, pääsin pitkästä aikaa tekemään sitä mistä nautin. Kokkaaminen ja ruoka on mulle yksi tärkeimpiä tapoja pitää huolta, hemmotella, hoivata, hellitellä, kunnioittaa ja arvostaa ihmisiä ympärilläni. Näin ei ole aina ollut, ja uskoin pitkään itsekin etten osaa, en ole riittävän hyvä ja taitava keittiössä eikä mun näin ollen kannata edes yrittää. Asia muuttui, kun löysin itsestäni taas luovan puolen, ja sain itseluottamusta. Tänä päivänä rakastan kokkaamista, en tosin sitä arkista makaronilaatikkoa, vaan sitä kun saan hassutella, hullutella ja kokeilla uusia asioita. Kun on aikaa ja inspiraatio. Kauniin, uudenlaisen annoksen kokoaminen on vähän kuin maalaisi taulua.

Mulla ei todellakaan ole mitään erikoisia tekniikoita hallussa, enkä kaiva ulkomuistista suussasulavan moussen tai edes sen Italialaisen pastan ohjetta. Mun veitset ei oo aina teräviä, jos joku paikallinen kalastaja näkis hetkenkään mun kalankäsittelyä, saisin varmaan ikuisen fileointikiellon. Tarvitsen reseptejä joita seurata, mutta pidän siitä että voin soveltaa niitä ja tehdä asioita omalla tavalla. Kaksi tekijää mun kokkaamista kuitenkin aina ohjaa: maku ja yksinkertaisuus. Siinä vaiheessa kun reseptissä on 14 eri raaka-ainetta, mielenkiinto loppuu ja saattaa mennä pitemmäksikin aikaa - herätäkseen taas uudelleen.


Jos kotona kokkaaminen tökkii ja ärsyttää, mun ainoa toimivaksi todettu neuvo on ottaa uusi näkökulma. Älä tee sitä makaronilaatikkoa, tee vaikka juustofondue ja dippaa leivänkannikoita, niitä kantapaloja jotka ei kelpaa yleensä kenellekään. Tai kokeile pizzaa ilman sitä kinkkusuikalemoskaa ja laita täytteeksi hyvää mozzarellaa ja basilikaa. Paras ruoka on yksinkertaista, outoja tekniikoita, raaka-aineita ja tuskanhikeä ei tarvita, kenenkään kotiin tuskin on tulossa kriitikoita ja Michelin-tähtiä.

Ja mikä tärkeintä: Tehkää ruokaa yhdessä. Kokoontukaa edes joskus syömään yhtä aikaa perheen tai ystävien kans. Mikään ei yhdistä ihmisiä tehokkaammin kuin hyvä, rakkaudella tehty ruoka.

-Sarppa-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti