lauantai 8. syyskuuta 2018

Kohtalaista keskituulta

Paahteinen kesä toi tullessaan kolmenkympin kriisin. Olin nauranut sille, ja sellaisille. Mitä hulluja! Mutta omaan nilkkaan se kalikka sitten kalahti. Tuntui kamalan pahalta herätä sinä aamuna kun ikä ei ollutkaan enää pelkkiä numeroita - nyt se on myös tyrä ja vatsansuojalääkkeet, epäergonomisten työasentojen kuluttama olkapää ja pala kurkussa kun lapsista on tulossa murrosikäisiä. Tässäkö tämä oli? Elämästä sujahti ohi 10 vuotta huomaamatta, ja nyt voin liittyä siihen kuoroon joka sanoo että olisi pitänyt nauttia kun lapset oli pieniä. Olisi pitänyt antaa sotkujen olla. Olisi pitänyt. Nyt minulla olisi aikaa, mutta olen ruuhkavuosien näivettämä, hyvää vauhtia ryppyyntymisen aloittanut nainen ja työpäivän jälkeen jaksan vaivoin siivota keittiön, useimmiten vain puolet siitä. Ei tee mieli lähteä joogaan, eikä jumppaan. Haluaisin antaa Nobelin sille joka keksi makaronin ja kuivausrummun. Ruuhkavuodet ei selvästikään siis ole vielä ohi, ja elämässä on kohtalaista keskituulta edelleen jokaisena päivänä. Paitsi yövuorojen jälkeen, silloin arki pysähtyy ja äiti vaipuu jonkinlaiseen horrokseen joka on hereilläolon ja unen välimaastossa seilaamista (varo väsynyttä äitiä liikenteessä ruokakaupassa)!



Tämä oman elämän keskinkertaisuus ahdistaa ajoittain, niin typerää kuin se onkin. Kun on jo nuorena asettanut itselleen tietyn riman ja kylkiäisenä kovat paineet, eikä sitten yltänytkään siihen, niin harmittaahan se. Mulla piti olla iso, valkoinen kivitalo isoilla ikkunoilla, lapsilla kaikki mitä ne ikinä keksii haluta, elämää kaikinpuolin täydentävä täydellinen avioliitto ja sitten jos vielä lykästää, niin rahaakin vähän sukanvarressa. Niin ja tietysti työ mistä nautin täysin rinnoin joka ikinen päivä samalla kun keittelen viidestä kalasta soppaa nälänhätää kärsiville kansoille! Aika perushaaveilua, mutta kun elämä on niin tolkuttoman raadollista että kellään ei liene asiat ihan noin. Äitien tuntema riittämättömyyden tunne näyttäisi olevan aika yleinen vaiva. Vuosien varrella olen tätä asiaa kipuillut toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, kuitenkin jossain määrin jatkuvasti. Joskus suorastaan panikoinut, että epäonnistuinko äitinä ihan täysin? On hyvin lohdullista tarttua toisen äidin keittämään kahvikupposeen ja kuulla, ettei muillakaan syödä kasviksia joka päivä, ei edes joka viikko. Tai etten minä ole ainoa joka tuntee itsensä välillä todella yksinäiseksi, ja että arjenhallinta leviää välillä jokaisella niin kuin pöydälle jätetty margariini. (Taasko se on jätetty tuohon?) Lapset voi unohtua ostoskärryyn tai päiväkotiin, ja mitä näitä nyt on. Onhan näitä.

En ehtinyt nuorena oikein löytää itseäni, löysin ensin itsestäni äidin ja huolehtijan roolin. Sitä mukaa kun lapset kasvavat, yritän oppia tuntemaan itseni paremmin. Olen tehnyt seuraavanlaisia havaintoja; pidän kokkaamisesta, remonteista, jazzista, tummasta oluesta ja pihvistä mediummiinus, joten naiseksi en liene keskiverto vaikkei siinäkään olisi mitään vikaa kyllä ollut. Koen luovuuden riemua ja perfektionisti minussa pakahtuu onnesta kun kokoan kauniin annoksen lautaselle tarjoiltavaksi. (Siitäkin huolimatta että paluu maanpinnalle käy nopeasti kun esiteinit ilmoittaa että eivät aijo syödä granaattiomenavinaigrettea). Luulen myös olevani muodikkaasti introvertti, vaikka pidänkin ihmisistä ja olen sosiaalisessa ammatissa. Ajoittain väsyn ja kuormitun siitä - kutsun sitä aivosumuksi. Silloin minä vetäydyn ja kirjoitan. Voi rakas harrastus, miten olenkaan kaivannut tätä! Olen herkkä, mutta en herkkänahkainen, ainakaan niin paljoa kuin ennen. Yliempaattisuudesta opettelen tietoisesti pois. Suurin havainto on kuitenkin se, että olen oppinut paljon ihmissuhteista ja siitä miten toiseen ihmiseen muodostuu yhteys, toisiin ei - ja se on aivan ok. Palaset löytää paikkansa, ihmiset toisensa. Paljon me tätä omaa polkuamme itse ohjataan, mutta ihan jokaista suuntaa ei voi aina yksin valita. Kun osaisi ja muistaisi vielä arvostaa jokaista päivää uutena mahdollisuutena jonka elämä tarjoilee.

Joskus ihmissuhteissakin tuulee ja myrskyää. Omissani sitä tapahtuu varsin usein. Olen onnekas, sillä tässä elämän aallokossa minulla on monta ihmissuhdetta jotka pitää mut pinnalla. Toisten kanssa voi antaa tuulen viedä, toisten kanssa käydään läpi kovienkin myrskyjen, ja on ihanaa kun ilma puhdistuu! Toisten kanssa kellutaan mukavasti ja aina on tyyni ja ihoa hellivä linnunmaito. On upeaa miten jonkun pelkkä läsnäolo rauhoittaa, ja toisen innoittaa.

Pienissä kirjoittajan unelmissani toivon, että vielä innoitan. Toivon myös, että rauhoitan ja joskus lohdutan. Toivon, että tuon sulle iloa, inspiraatiota, ja sitä samaa huumoria mitä joskus osasin ympärilleni levittää, ennen kuin rypyt ja aivosumu tuli ja pilasi kaiken! Tämä uusin blogi toimikoon yhtenä iloisena välineenä ihmisten väliseen yhteyteen.Ja jokunen ruokapostaus saattaa tulla mukana! :)

-Sarppa-


2 kommenttia:

  1. Mukava löytää blogisi, hyviä postauksia Sarppa :)

    https://merikapteeninvaimo.blogspot.com/

    VastaaPoista
  2. Heipä hei, kolmas yritys, josko tää jo viimein tuntuisi omalta :D Sun blogi lukulistalla myös! =)

    VastaaPoista