perjantai 4. tammikuuta 2019

Maailma minun käsissäni

Lumityöt tehtyäni istahdin päiväkahville sohvanmutkaan mukanani pinsetit ja kynälamppu. Kädessäni on viheliäinen puutikku tiukasti ihossa kiinni. Ei ole ensimmäinen kerta, ajattelen, ja yritän nyppiä pirulaista irti. Kirpaisee vähän, mutta kipu ei ole mitään kun ajattelen seuraavan yövuoron käsidesin määrää jolla läträän käsiäni aseptisia sääntöjä noudattaen. Oman turvallisuuteni tähden, mutta vielä enemmän potilaideni. Olen flunssainen - jo kolmatta kertaa saamani influenssarokotteen jälkeen. Ei ollut vaihtoehtoa, ammatinvalintakysymys. Ja minä todella haluan tehdä työtäni. Ammatti-identiteettini on valtavan kokoinen osa minua - se osa jonka itsetunto kestää kolhuja ja ottaa opikseen joka töytäisystä. Kasvaa ja kaunistuu.

Tikku jää paikoilleen, olkoon mokoma. Jään katselemaan käsiäni, jotka ei ole enää nuoren tytön kädet - vaikka olen vasta kolmessakymmenessä. Iho on vielä aika sileä, vähän pintakuiva näin talvella. Uurteita on kuitenkin jo nähtävissä. Käteni, minun tärkeimmät työvälineeni lyhyine kynsineen. Talvi on repinyt kynsinauhoja. 

Nämä kädet ei pelkää työtä eikä likaa. Ne tarttuu toimeen kuin toimeen valikoimatta. Käteni ovat oppineet taitoja, kuten vaikka kirjoittaminen - niillä on kirjoitettu tuhansia rivejä ilosta ja surusta. Joskus omista, joskus toisten. Käsilläni osaan koskettaa monin erilaisin tavoin, hellästi kun on sen aika ja lujaa silloin kun vaaditaan. Ne olivat vielä sirot ja sievät - ei edes täysi-ikäiset - kun jo tottuneesti tein niillä sairaalan töitä. "Työstä älä ikinä kieltäydy, ja sen mitä teet, tee hyvin", sanoi samasta työstä eläkkeelle jäänyt mummuni, ja sitä olen aina noudattanut. 

Vuosien varrella käsissäni on kasvanut kaksi pientä lasta suloisiksi nuoriksi neideiksi. Käsilläni olen hoivannut, hoitanut, ruokkinut, lohduttanut, silittänyt, kuivannut kyynelistä kastuneet silmät. Olen siivonnut, järjestänyt, pessyt, purkanut, korjannut, remontoinut, raivannut. Ja kun joskus näiden vuosien synkimpinä öinä olen ollut niin yksin ja lopen uupunut - käsiini minä olen kasvoni haudannut ja antanut itkun tulla. Tarttunut itseäni olkapäistä kiinni, repinyt itseäni hiuksista ja pakottanut taas jaksamaan. 

Minun käsieni kautta kulkee paljon ihmisiä elämänsä reiteillä. Jos jostakin haluaisin tulla muistetuksi, hauaisin tulla muistetuksi lämpimästä kosketuksesta joka välittää, hoitaa ja rakastaa. Käsilläni teen tarkkaa ja arvokasta työtä - silitän kiukuttelevaa lastani rauhallisemmaksi, halaan työmatkasta väsynyttä puolisoani, lohdutan tai rohkaisen ystävää. 

Käsilläni olen elvyttänyt, hoitanut kipua, ahdistusta, surua, pahaa oloa. Tarttunut kuolevan käteen, tai tarttunut omaisen käteen. Nämä kädet ovat nähneet paljon pahaa, mutta vielä enemmän hyvää. Minun käsissäni elämä on jatkunut - ja se on loppunut. 
Minun käsissäni on maailma - minun oma pieni maailmani. Ja nämä kädet jaksaa kantaa mitä vaan. 


1 kommentti:

  1. Kaunis ja koskettava postaus <3
    Onnellista uutta vuotta 2019 teidän poppoolle <3

    VastaaPoista