perjantai 4. tammikuuta 2019

Maailma minun käsissäni

Lumityöt tehtyäni istahdin päiväkahville sohvanmutkaan mukanani pinsetit ja kynälamppu. Kädessäni on viheliäinen puutikku tiukasti ihossa kiinni. Ei ole ensimmäinen kerta, ajattelen, ja yritän nyppiä pirulaista irti. Kirpaisee vähän, mutta kipu ei ole mitään kun ajattelen seuraavan yövuoron käsidesin määrää jolla läträän käsiäni aseptisia sääntöjä noudattaen. Oman turvallisuuteni tähden, mutta vielä enemmän potilaideni. Olen flunssainen - jo kolmatta kertaa saamani influenssarokotteen jälkeen. Ei ollut vaihtoehtoa, ammatinvalintakysymys. Ja minä todella haluan tehdä työtäni. Ammatti-identiteettini on valtavan kokoinen osa minua - se osa jonka itsetunto kestää kolhuja ja ottaa opikseen joka töytäisystä. Kasvaa ja kaunistuu.

Tikku jää paikoilleen, olkoon mokoma. Jään katselemaan käsiäni, jotka ei ole enää nuoren tytön kädet - vaikka olen vasta kolmessakymmenessä. Iho on vielä aika sileä, vähän pintakuiva näin talvella. Uurteita on kuitenkin jo nähtävissä. Käteni, minun tärkeimmät työvälineeni lyhyine kynsineen. Talvi on repinyt kynsinauhoja. 

Nämä kädet ei pelkää työtä eikä likaa. Ne tarttuu toimeen kuin toimeen valikoimatta. Käteni ovat oppineet taitoja, kuten vaikka kirjoittaminen - niillä on kirjoitettu tuhansia rivejä ilosta ja surusta. Joskus omista, joskus toisten. Käsilläni osaan koskettaa monin erilaisin tavoin, hellästi kun on sen aika ja lujaa silloin kun vaaditaan. Ne olivat vielä sirot ja sievät - ei edes täysi-ikäiset - kun jo tottuneesti tein niillä sairaalan töitä. "Työstä älä ikinä kieltäydy, ja sen mitä teet, tee hyvin", sanoi samasta työstä eläkkeelle jäänyt mummuni, ja sitä olen aina noudattanut. 

Vuosien varrella käsissäni on kasvanut kaksi pientä lasta suloisiksi nuoriksi neideiksi. Käsilläni olen hoivannut, hoitanut, ruokkinut, lohduttanut, silittänyt, kuivannut kyynelistä kastuneet silmät. Olen siivonnut, järjestänyt, pessyt, purkanut, korjannut, remontoinut, raivannut. Ja kun joskus näiden vuosien synkimpinä öinä olen ollut niin yksin ja lopen uupunut - käsiini minä olen kasvoni haudannut ja antanut itkun tulla. Tarttunut itseäni olkapäistä kiinni, repinyt itseäni hiuksista ja pakottanut taas jaksamaan. 

Minun käsieni kautta kulkee paljon ihmisiä elämänsä reiteillä. Jos jostakin haluaisin tulla muistetuksi, hauaisin tulla muistetuksi lämpimästä kosketuksesta joka välittää, hoitaa ja rakastaa. Käsilläni teen tarkkaa ja arvokasta työtä - silitän kiukuttelevaa lastani rauhallisemmaksi, halaan työmatkasta väsynyttä puolisoani, lohdutan tai rohkaisen ystävää. 

Käsilläni olen elvyttänyt, hoitanut kipua, ahdistusta, surua, pahaa oloa. Tarttunut kuolevan käteen, tai tarttunut omaisen käteen. Nämä kädet ovat nähneet paljon pahaa, mutta vielä enemmän hyvää. Minun käsissäni elämä on jatkunut - ja se on loppunut. 
Minun käsissäni on maailma - minun oma pieni maailmani. Ja nämä kädet jaksaa kantaa mitä vaan. 


keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Haluatko näyttää hyvältä treenivaatteissa? Kurkkaa Usport Finland!

 Tuleeko himofitnessfätnesstreenivaatehöpötys jo korvista ulos? Ei se mitään, tämä postaus on kaikille meille tavallisille taaplaajille jotka tykkää liikkua enemmän tai vähemmän. Sinulle joka olet kokoa S, ja sinulle joka olet kokoa XL, ja kaikille siltä väliltä. Sinulle joka olet kuin minä - omaat vahvat käsivarret ja suomalaisen naisen leveän lantion jota leipäuuniinkin joskus verrataan. Mahtava peräsin! Minä ainakin pidän omastani, toivottavasti sinäkin pidät omastasi. Tämä on myös sinulle joka et kyllästy himofitnesshöpötykseen vaan omistaudut sille - onhan se monelle myös elämäntapa. 



Mulle pukeutumisessa tärkein ja ehdottomasti ykkösenä tuleva kriteeri on mukavuus. Farkkuja ja kauluspaitoja en ole pitänyt ainakaan 10 vuoteen, vaan vedän päälleni niin liikkuessa kuin muutenkin mieluiten mahdollisimman joustavaa ja rentoa vaatetta. Oma pukeutuminen on pikkuhiljaa vuosien saatossa jämähtänyt jonnekin sporttisen ja laiskuuden välimaastoon, mutta kyllä mulle kuitenkin on tärkeää myös se että vaatteet näyttää hyvältä päällä. Pitkään sitä saikin jojolaihdutella ennen kuin tajusi että voi tietenkin myös ostaa jo ihan valmiiksi istuvia vaatteita :D 


Nyt niitä sitten saa ihan täältä meidän omalta pieneltä kylältä, kun saatiin tänne ihana pieni alan kivijalkaliike  Usport. Linkin takaa löytyy verkkokauppa josta kaikki tuotteet on saatavilla pitkänkin matkan päähän tosi nopeasti. Minä tietysti suosin itse kauppaa - on ihan mahtavaa kun omalla paikkakunnalla on monipuolista palvelua eikä tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Paikallisuus onkin asia mitä meidän tulis ehdottomasti arvostaa enemmän, ihan konkreettisesti käyttämällä niitä palveluita mitä yrittäjät meille tarjoaa. Siinä missä on ihanaa mennä tutulle kampaajalle, hierojalle tai kalatiskille kun asiakaspalvelija tuntee sut ja tietää mitä sä tarvitset, on tosi ihana mennä myös vaatekauppaan, laskea laukut rauhassa alas ja pysähtyä siihen palvelutilanteeseen ihan ajan kanssa. On muuten varmasti miellyttävämpää kuin juosta ihmispaljoudessa marketissa ja jäädä ilman palvelua kokonaan. Joku vois tehdä oikeasti tutkimuksen, että kuinka paljon noissa jättimarketeissa ihmiset tekee heräte- ja hutiostoksia verrattuna pieneen kivijalkaliikkeeseen jossa nyt esim. vaikka nämä treenivaatteet sovitetaan ja etsitään jokaiselle varmasti mieluisat ja sopivat vaatteet. 


Vincere Fitness, oon kokeillut nuo mustavalkoiset ja ne on herkut!
 Usport Finland Oy myy kolmea eri vaatemerkkiä, joista Workout Empire tulee ruotsista, Morotai saksasta ja kirsikkana kakun päällä Suomessa yksinoikeudella Vincere Fitness joka on norjalainen yritys. Kaikken näiden yritysten tuotteita yhdistää mun mielestä nuorekas, pohjoismainen ja raikas brändäys ja toki myös hyvä hinta-laatusuhde. Suomeksi sanottuna kaikki tekee normaaleja vaatteita normaaleille ihmisille. Värimaailma istuu suomalaisille niinku rieska sinne mamman leivinuuniin, mutta parasta on kyllä vaatteiden normaali mitoitus ja käytettävyys. Treenihousuja ja toppeja pystyy yhdistelemään vaikka mihin, ja vaikka millaisiin käyttötarkoituksiin, ja on valikoimaa sekä miehille että naisille. Mun on ollut aikaisemmin tosi vaikea löytää istuvia treenivaatteita; housuissa jäi vyötärö liian matalaksi ja paidoissa muuten sopivat paidat oli olkavarsista liian tiukkoja. Topeista tykkään sellaisista vähän löysemmistä malleista. Usportin housuissa vyötäröt on korkeat ja napakat, ei tarvi kesken treenin kiskoa ylöspäin, paidat on just sopivan rentoja ja monikäyttöisiä. 

Vaatteiden lisäksi Usportilla on tosi kattava valikoima lisäravinteita, ja vieläpä huolella valittuja laadukkaita sellaisia. Kohta alkaa taas olla itselläkin ajankohtaista täyttää vitamiini- ja proteiinivarastoja. Mieheni muuten uhkasi tuoda painonnostopenkin meille kotiin lähipäivinä, täytyy keksiä jo aika hyvät tekosyyt väliinjääneille treeneille! :D Ehkä tuolta lisäravinnehyllystä saisi apua motivaatiopuutokseenkin ;) 

Olin ajatellut nostaa näistä omaksi suosikikseni Morotain, mutta kun asiaa enemmän ajattelin niin ihan jokaiselta merkiltä löytyy joku suosikkivaate. Kuvateksteissä lisää niistä! Usportin löydät tietysti myös Facebookista ja Instagramista, ja lähipaikkakuntien tuttaville voin lämpimästi suositella että käykää kurkkaamassa valikoimaa ihan liikkeessä asti kun vierailette Kalajoella! :)

Toppi: Workout Empire Regalalia Loose Tank, housut: Core Tech Tights

Workout Empiren Regaliat on Usportin myydyimmät housut, nyt myös valkoisena!

Oma suosikki: Workout Empiren Regalia kollarit! Nää on mulla koko ajan päällä :D

Morotai!
Workout Empire Core Crop hoodie. Löytyy alimmasta kuvasta valkoisena mun päällä.




Morotain kollarit kirjoitin lahjatoiveeksi joulupukille!

Miehille löytyy myös kattavasti tosi sporttisia ja trendikkäitä asuja!

Vincere <3
Istuu ja joustaa!




Ekassa kuvassa Workout Empiren Cropped longsleeve päällä illanistujaisissa. Tokassa kuvassa Cropped Hoodie ja Vinceren aivan ihanat korkeavyötäröiset bestsellerit joita tulee käytettyä arjessa tosi paljon. Alhaalla fätnesshömppää! :D

Ei muuta kuin ostohousut jalkaan ja tekemään hyviä vaatekauppoja! On sitten mukava aloittaa treenin parissa Uusi Vuosi ja uudet kuteet! 

-Sari-

*kaupallinen yhteistyö Usport Finland Oy:n kanssa*

maanantai 22. lokakuuta 2018

Homemade sushi!


Hassua kyllä, mä oon ollut aiemmin aika ennakkoluuloinen uusia makuja kohtaan, ja sushi oli yksi niistä jutuista mistä ajattelin että en varmana pidä siitä, enkä tuu koskaan edes maistamaan. Jostain syystä mulla oli sellainen mielikuva että sushin valmistus on vaikeusasteeltaan jotain kvanttifysiikan kaltaista. Onneksi oon jossain vaiheessa elämää hoksannut että uusille ruokakokemuksille kannattaa olla avoin, ja että makuaisti vaatii noin 15 maistelukertaa tottuakseen. Mä oon oppinut syömään tomaattiakin, vaikka lapsena vesi valui silmistä kun kyläpaikassa en kehdannut jättää viipaletta lautasen reunalle (en saanut nielaistua vaan laitoin puoliksi syödyn viipaleen lopulta taskuun ja piilotin sen myöhemmin pihalle). 

Mieheni minun sijaan on kokenut sushinsyöjä, on käynyt monissakin eri sushipaikoissa ja yritti tietysti saada muakin mukaan. En suostunut, ajattelin että en lähe nolaamaan itseäni niiden puikkojen kans, ne on kuitenki ennemmin jonku silmässä eikä suinkaan mun ruokailuvälineinä :D Mies ei antanut periksi, vaan kertoi osaavansa tehdä sushia myös itse - ja tekikin. Niinhän siinä sitten kävi että rakastuin ihan vatsanpohjasta saakka sekä sushiin että siihen näkyyn kun mies häärää keittiössä! Siitä lähtien oonkin sitten syönyt sushia lähes viikottain - vaikka en suinkaan ole vaivautunut opettelemaan sen tekemistä itse - se olkoon ja pysyköön miehen bravuurina vaikkei sentään kvanttifysiikkaa olekaan. Lähikaupasta saa perjantaisin valmista sushia, ja vaikkei se vedäkään vertoja itsetehdylle, on se ihan käypää lounastavaraa kuitenkin. Ja oompas oppinut puikoillakin syömään, tosin aivan väärin mutta kuitenkin. Vähän niinkuin tää mun oma kymmensormijärjestelmä mikä naurattaa kaikkia :D

No mutta, tässä menneenä viikonloppuna sain tahtoni läpi - tehtiin sushia oikein yhteistuumin! Mikäs sen parempi tapa viettää kahdenkeskistä aikaa kuin kokkaillen ja musiikkia kuunnellen. 


Sushin valmistukseenhan löytyy ihan perusmarketeista käteviä valmiita paketteja, joissa on mukana kaikki mitä tarvitset - paitsi itse täytteet. (Riisi on!) Me valittiin tällä kertaa täytteeksi kurkkua, avocadoa, kevätsipulia, paahdettuja pellavansiemeniä, kylmäsavulohta, jättiravunpyrstöjä, surimia ja kirjolohen mätiä. Lisäksi tehtiin kaksi erilaista tahnaa ihan tavallisesta majoneesista ja Philadelphia - tuorejuustosta, toiseen pilkoin kevätsipulia ja toiseen tahnaan tonnikalaa. Kaikki ihan näppituntumalla, ei siis vieläkään kvanttifysiikkaa!

Sushin rullaamiseen löytyy paljon videoita youtubesta. 


Me tehdään perinteisesti ainakin näitä (alhaalta ylös):
Neliöt - meille jotka ei vaan viitsi opetella rullausta
Nigiri - riisipallo päällystetään kalalla tai ravunpyrstöllä
Maki - se perinteisin, riisi ja täyte rullataan levän sisään bambumaton avulla
Uramaki - väärinpäin rullattu, levä jää sisäpuolelle

Kotikutoinen sushi saa mun mielestä myös näyttää siltä. Ei oo kirurgintarkkuutta veitsenkäytössä mutta jumankekka että maku on kohallaan! Pellavansiemenet tuo aivan mielettömästi makua, ne kannattaa paahtaa kuivalla pannulla. 

Valitettavasti mun viinivalinta ei tällä kertaa oikein osunut nappiin. Bongattiin Sushis by Chavin Organic Chardonnay samalla reissulla kun haettiin kaikki raaka-aineet. Viini on ranskalaisen Bon Appetit - sarjan uusin tulokas, ja kuvaus lupailee raikasta makuparia erityisesti kalalle. En siinä kiireessä sitten sen kummemmin katsonut sokeripitoisuutta, ja täytyy kyllä sanoa että nyt oli aivan liian makea viini mun makuun. Varmasti toimii paremmin jos olet puolimakeiden hedelmäisten viinien ystävä, vaikka tämä mielestäni kyllä puolikuivana myytiin. Pitää taas ensi kerralla muistaa että niin kiire ei oo etteikö ehtis katsoa vähän tarkemmin mitä ostoskoriin työntää.

Mutta se sushi, voi ettien että!

Nautiskellaan wasabin, soijan ja mison kera!

Rapunigiri ja maki jossa päällä lohenmäti

Uramaki, paahdetut pellavansiemenet. Namnamnam.

Visuaalinen silmä lepää kun kattaa nätisti. Kukat ja kynttilät on arjen luksusta.



-Sarppa-

perjantai 19. lokakuuta 2018

Karjalanpaistia Sarpan tapaan!


Nyt on meneillään ruoan suhteen ihana sesonki. Päivä lyhenee ja kelit kylmenee, tekee mieli kaikkia lämpimiä, kermaisia ja pitkään haudutettuja herkkuja! Rasvavarannot kuntoon talven varalle :D Sato on korjattu - pöydät notkuu ihania juureksia, sieniä ja muuta kerättyä. Talvikurpitsat on just niin herkullisia miltä ne näyttää. Näiden lisäksi meidän varmaan aliarvostetuin kasvis, ruusukaali on nyt parhammillaan ja sesonki jatkuu aina pitkälle talveen. Aaaaaah. Että mä rakastan syömistä!

Meillähän ei tosiaan punaista lihaa syödä kovinkaan paljon, mutta nytpä syötiin! Mun äiti on tehnyt Karjalanpaistia säännöllisen epäsäännöllisesti koko lapsuuteni ja myös mun lasten lapsuuden ajan, joten perintönä sekin ruoka on sitten siirtynyt mun ruokarakkauksiin. Ja onhan se hyvää, ja eri variaatioita siitä varmaan kulkee suvuittain. Meillä tehdään liha perinteisellä tavalla; Lihat pyöräytetään pannulla saamassa väriä, jonka jälkeen ne laitetaan kerroksittain uunipataan pilkottujen porkkanoiden ja sipuleiden kera, peitetään vedellä, ja maustetaan suolalla ja mustapippurilla. Moni käyttänee myös laakerinlehtiä - minä taas en ole pitänyt sen mausta koskaan joten jätän sen pois. Pata saa hautua uunissa n.200 asteessa sellaisen 3 tuntia. Älä pelkää suolankäyttöä, sillä ateriaan tulee kyllä tasapainottavia elementtejä. Ruoka maistuu ravintolassakin hyvältä mm. siksi että siellä suolaa käytetään rohkeasti. Sitten soveltamaan itse ateriaa! 

Peruna 

 
Karjalanpaisti on syöty aina perunoiden kanssa, ja niin toki meilläkin. Meidän orkesterissa ei kukaan oikein ole oppinut syömään kuitenkaan kuoriperunoita, joten joku twisti piti keksiä että kaikille maistuu. Sitten välähti, PUIKULA! Pitkästä aikaa ja voi naminaminami! Puikula kasvaa Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla ja on kyllä ehdottomasti maailman paras peruna. Se on aika jauhoinen ja sen tärkkelyspitoisuus on aika korkea. Jos ne keittää, ne pitää keittää "al dente", eli noin 10 minuuttia, ja hauduttaa vielä kannen alla. Minä en keittänyt, vaan viipaloin pituussuunnassa, öljysin, suolasin, heitin päälle mustapippuria (rosmariini sopii myös!) ja heitin uuniin. Potut sipseinä kiitos <3 200 asteessa paistoaika oli noin 20 minuuttia. Suosittelen kyllä nostamaan paistolämpöä 250 asteeseen, että perunasta tulee rapsakampi.

Ja kun hifistellään, niin hifistellään kunnolla ja tehdään aterialle pyree! Tähän ateriaan ilmeisin pyree tulisi varmaan porkkanasta, mutta kun mulla nyt sattui olemaan niin superherkullisen näköinen makea Hokkaido-kurpitsa ruokavarastossa, ja kyseinen lajike sopii nimenomaan liharuokien kaveriksi, niin päädyin sitten siihen. Kurpitsa siis halkaistaan, ja siitä koverretaan esim. lusikalla rihmainen keskusta ja siemenet pois. (Huom, säästä siemenet, ja kuivaa ne uunissa tai pannulla!) Puolikkaat lohkotaan, poistetaan kuori, laitetaan uunipellille, lisätään öljyä, suolaa ja mustapippuria, ja nakataan uuniin. 200 asteessa kurpitsa pehmenee n. 20 minuutissa. Paahdettu kurpitsa saa jäähtyä hetken, ja sitten voit soseuttaa sen blenderissä tai sauvasekoittimella. Lisää sekaan kuohukermaa pikkuhiljaa, kunnes koostumus on halutunlainen. 


Nyt meillä on jo 3 elementtiä tulossa, siirrytään neljänteen. Ruusukaali, mun suuri rakkaus! Ne pyöräytin ruskitetussa voissa pannulla, ja siinäpä se sitten oli. Meni ehkä 2 minuuttia. Voi ruskistetaan pyörittelemällä sitä pannulla / kattilassa kunnes se sulaa ja muuttuu kullanruskeaksi. Ole tarkka, voi palaa nanosekunnissa tämän jälkeen. Ruskistettu voi sopii mihin tahansa, minkä tahansa kanssa, ja tekee mistä tahansa ihan sairaan herkullista. 

Lopuksi pyöräytin ruusukaaleihin vielä sitruunamehua tuomaan happamuutta. Nyt meidän ateriasta löytyy aika lailla kaikkea; suolaisuutta, makeutta, happamuutta, hyviä öljyjä, eläinperäinen rasva vain lihassa, jota ei tarvitse kovin paljoa ja tärkkelys perunassa. Sitten mielikuvitus valloilleen ja kokoamaan ateriaa! 


Ja syömään! 

Mukavaa viikonloppua! 
<3 Sarppa

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Kauneimmat lasiaarteeni!

Muistan kun haaveilin jo ensimmäisessa omassa kodissani, kuinka mulla sitten aikuisena olisi täydelliset sarjat kauniita astioita. Jostain syystä keramiikka ja lasitaide on vetänyt mua puoleensa jo monia vuosia, onhan se yksi taiteen ja luovuuden muoto sekin. Mun sydämen on vienyt kotimainen lasitaide, keramiikka ja tietysti myös käyttöesineet, ja jos joku muotoilijoista täytyisi mainita, niin se olisi Kaj Franck jonka pelkistetyssä ja riisutussa muotokielessä on vaan sitä jotakin. Meiltä löytyy Franckin suunnittelema Teema-sarja arkiastiastona, ja kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä voi hyödyntää myös juhlakattauksissa. Myös jokaiselle varmasti tuttu Kartio-lasi on Franckin käsialaa. Teeman lisäksi mun kaapista löytyy uudempaa tuotantoa olevaa kesäistä Runo-sarjaa jonka kuosin on suunnitellut Heini Riitahuhta, sekä mun mielestä talveen sopivaa sadunomaista Taikaa jossa taas yhdistyy Heikki Orvolan sekä Klaus Haapaniemen visiot ja osaaminen. Uusin ihastukseni on, hassua kyllä, Arabian rumimmaksikin sarjaksi teilattu Ruska design by Ulla Procopé. Mun skandinaavinen, luonnonläheinen sisustajansilmä rakastui tähän sarjaan kun tajusin että tämän parempaa astiastoa ei pimenevän syksyn teehetkiin voi olla! Eikä voikaan, sen materiaali on todella lujaa ja muotokieli niin kotoinen. Uskon, että Ruska on tulossa voimakkaasti takaisin muotiin. Jenkeissä joku myyntisivusto oli arvioinut kyseisen sarjan arvoksi n. 1000 dollaria jo pari vuotta sitten. Omat Ruskani kuudelle löysin viimeisimmällä kirpparikierroksella hintaan 20e.

Monta muutakin unelmien keräilykohdetta on vielä olemassa - sekä vanhaa että uutta. Valitettavasti Arabian uuni ei Suomessa enää lämpene, mutta oikein mielenkiintoinen on sen tuore manttelinperijä VAJA Finland, joka lupaa pysyä kotimaisena. 

Tulipa siinä asiaa keramiikasta vaikka tarkoitus oli kirjoittaa lasista! :D En käyttölasin suhteen pidä juurikaan värillisestä lasista, vaan olen hankkinut ainoastaan kirkasta lasia tähän tarkoitukseen. Arkilaseina toimii vuorotellen Aino Aalto sekä Kartio, ja vähän fiinimpiin kattauksiin Wirkkalan klassikko Ultima Thule jota olen perinyt äidiltäni ja hankkinut lisää kirppareilta. Pidän toki myös Kastehelmestä, mutta sen sarjan juomalasien muoto ei miellytä. Kynttilälyhtyinä ja maljakkona Kastehelmi pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Mun laseista ja astioista muuten suurin osa on hankittu käytettynä kirpputoreilta ja facebookin myyntiryhmistä. Ostan uutta vain akuuttiin tarpeeseen, mikäli juuri silloin ei satu etsimääni käytettynä löytymään.

Yksi lasisarja on kuitenkin ylitse kaikkien muiden, ja se on suomalaisen lasimuotoilija Nanny Stillin suunnittelema Grapponia, ja mun makuun kirkkaana tietysti tämäkin. Sarjan jokainen osa on yhtä kaunis ja ihan minkä tahansa kattauksen saa näyttämään upealta lisäämällä siihen Grapponiaa. Sarja on ollut tuotannossa 70-luvulla, ja sitä on valmistettu useissa eri väreissä. Vielä en ole ajatellut siirrynkö keräämään myös värillisiä kappaleita, multa nimittäin vielä puuttuu joitakin myös tätä kirkasta. 





Erityisesti nuo pikarit on mulle todella mieluisat, niitä ollaan löydetty vasta nuo kaksi kappaletta ja lisää sopisi vielä löytyä. Kyllä maistuu taas kuuma glögi hyvältä tarjoiltuna noin kauniista lasista. 
<3

-Sarppa-

maanantai 1. lokakuuta 2018

Irti arjesta @Tampere

Tampereesta on tullut mulle varsin rakas lomakohde - onhan siellä tullut pyörähdettyä viikonlopun vietossa useita kertoja vuodessa. Majoitun useimmiten Torniin, se on niin helposti siinä rautatien vieressä että junasta saa hypätä melkein suoraan hotelliin. Viikonloppu kuluu nopeasti, kun tekemistä on paljon ja parasta on tietysti kaupungin ruokaravintolat! Usein käyn myös katsastamassa Tammelassa sijaitsevan Antiikkiliike Vaarin Varaston, jonka valikoima koostuu pääosin vanhasta Arabiasta ja kotimaisesta lasista. Monihan teistä tietääkin, että mulla on tällainen rakas keräilykohde ;) Tampereelta on tehty kyllä sen suhteen oikein hyviä löytöjä. Mulle tärkein juttu reissuissa on kuitenkin se ruoka, ja joka reissulla pyrin käymään jossakin uudessa paikassa missä en oo aikaisemmin käynyt. Tällä kertaa aikataulu oli aika tiukka, joten päädyttiin syömään hotellin Grill Itissä joka on sellainen perusvarma valinta.

Moron maisemissa aamupalaa :)

Grill Itissä olemmekin ruokailleet usein, ja varsinkin parsaviikkojen aikaan menu on ihan mielettömän herkullinen. Tältäkin menulta odotin paljon, listalla varsinkin poro ja alkupalojen sesonkia huokuva kurpitsakeitto sai veden kielelle.. kala on Grill Itissä ollut aina todella hyvää, mulle oikeastaan se aterian paras osa (yleensä alkupalana). Tällä kertaa rukiilla leivitetty lohitartar kuitenkin ohitti mun makunystyrät, varmaan juurikin sen rukiin takia. Poro oli tottakai ammattitaidolla valmistettu, mutta jouduin toteamaan että riista ei taida vieläkään olla mun juttu, voi että toivoin että mun maku ois kehittynyt sen verran tässä vuosien aikana :D Mutta lapsuus tuli porosta mieleen, vaikkei me edes poroa syöty vaan papan hirvipaistia. Jälkkärilistan jätin tällä kertaa väliin, oli jo sen verran tuhti ruokailu siinä takana, mutta täytyy sanoa että Grill Itin jälkkärit ei oo kyllä koskaan jättäny kylmäksi. Yks ehdoton suosikki jostakin parin vuoden takaa on valkosuklaamousse ja pistaasimuru. Kurpitsakeitto oli aivan ihanaa, juuri sellaista samettista niin kuin muistelinkin. Hauska uusi makukokemus oli grillattu maa-artisokka, ihan älyttömän hyvää ja ehdottomasti testiin myös kotikeittiössä. 

Myös viereisen Paja Barin pienemmältä listalta ollaan kokeiltu monta eri annosta, joskus esimerkiksi palatessa kaupungilta ollaan syöty illan pikkunälkään näitä plattereita jotka toimii alkupalana kahdelle, tai kevyempänä pääruokana yhdelle. Pajan listalla oli joskus hevosenlihaburgeri ja sen voittanutta ei ole tullut sittemmin vastaan :) Sekä Pajassa että Grill Itissä on parasta aivan superystävällinen ja palveluhenkinen henkilökunta. 

Ehdottomat suosikit oli kurpitsakeitto ja grillattu maa-artisokka. Testiin myös kotona!

Pääruoasta parasta oli lisukkeena tarjoiltu myskikurpitsa.

Kyllä syöminen on aina nautinto, ja ihmisten pitäisi kyllä ehdottomasti käyttää siihen enemmän aikaa ja rahaa - sen sijaan että hussuttaa kumpaakin johonkin haitalliseen, hyödyttömään tai asioihin jotka ei edes tee onnelliseksi. 

Tälle reissulle oli ihan tarkoituskin - kävin kuuntelemassa suomalaisen rockyhtye Wigwamin 50v juhlakeikan. Wigwam on perustettu vuonna 1969, ja se on 70-luvun merkittävimpiä kokoonpanoja suomalaisen rockin saralla. Proge on purrut muhun aina, niin tälläkin kertaa sai muusikon tytär ihmetellä silmät suurina musiikin konkareiden taitoja.

Kirsikkana kakun päällä.. jotain jäi käteenkin, sillä löysimpäs itselleni niin makeat kengät että en voinut niitä ohittaa, en sitten millään! Siinä kun sopivasti tuli samana päivänä monen viikon vuorolisät tilille niin saatoin ihan hyvällä omallatunnolla herkutella vähän tälläkin tavalla. 

Kyllä taas arki tuntuu paremmalta!

Kengät @ Vagabond
-Sarppa-

perjantai 28. syyskuuta 2018

Sienipiirakkaa ja paras piirakkataikina!

Syksyistä perjantaita!

Tämän viikon ohjelmassa oli jälleen kaksi yövuoroa. Mun yövuorojen jälkeinen nukkuminen on ollut tosi haasteellista viimeisen vuoden aikana, kun mieheni on tehnyt töitä kotoa käsin ja kouluikäiset tyttäretkin ovat takaisin kotona jo varhain iltapäivällä. Tälläkin kerralla ensimmäisen yövuoron jälkeen unta riitti tasan 2 tuntia 😵 Olen asennoitunut tätä nykyä niin, että yövuorojen väleissä en ota stressiä kotitöistä tai mistään muustakaan, vaan keskityn ihan vaan lepäilemään.

Nyt kuitenkin mun laiskotteluvälipäivään tuli hommaa, kun ystävä oli reippaillut sienimetsällä ja ilmaantui yhtäkkiä meidän oven taakse kangasrouskusaaliinsa kans - mitäääää? :D Kyllä ilahdutti, että joku jaksaakin omien töidensä jälkeen nähdä vaivaa :) En ole koskaan aikaisemmin itse kokannut tai säilönyt sieniä, ja itseasiassa olen vasta opetellut syömään niitä tässä parin vuoden aikana. Postasin instagramiin kuvan saamastani yllätyksestä, ja sinne joku oman onnensa seppä kävikin kommentoimassa että eihän noita nyt kukaan syö, metsä täynnä ja sienitietämys täysin nolla.

No joo, niin onkin, enkä kyllä häpeä sitä edes myöntää. Mutta se että metsä on täynnä jotakin, tuskin vähentää ruoan arvoa ja mulle kyllä kelpaa kaikki syötävä mikä nenän eteen kannetaan. Pikainen googletus selvensi mitä kangasrouskulle pitää tehdä - ryöpätä, ja sen jälkeen päätin käyttää osan saaliista sienipiirakkaan ja loput pakastin sopivissa annoksissa myöhempää käyttöä varten. Lapsetkin suostui maistamaan, jes! Saa nähdä, saanko tästä innostuksen ruveta itse sienestämään. Syöminen ainakin onnistuu jo! :D

Tein aivan peruspiirakan, ja omasta mielestäni kangasrousku sopi tähän aivan yhtä hyvin kuin mikä tahansa muukin sieni. Piirakkapohjan ohje on kulkenut mukanani ysiluokan kotitaloustunnilta asti, ja on niin helppo ja toimiva etten ole viitsinyt edes kokeilla muunlaisia suolaisen piiraan pohjia. Tästä ohjeesta tulee pellillinen, jos teet pyöreään piirakkavuokaan niin tee puolet pienempi taikina (ja täyte).


Pohja:

6dl vehnäjauhoja
2 dl grahamjauhoja
300g voita
4 rkl vettä

Sekoita jauhot kulhossa, nypi jauhot ja voi sekaisin. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Levitä taikina pellille (käytän leivinpaperia) tai voideltuun piirakkavuokaan.

Täyte:
n. 1 litra sieniä
punainen suippopaprika
1 iso sipuli
3 chilipaprikaa
240g pekonia
suolaa, valkopippuria
4 dl ruokakermaa
240g smetanaa
4 munaa
3dl Punaleima Emmental juustoraastetta

Pilko pekonit ja sienet, kuutioi paprika, hienonna chili ja sipuli. Kypsennä pannulla. Lisää joukkoon ruokakerma, smetana, munat ja juustoraaste. Mausta suolalla ja valkopippurilla. Kaada täyte piirakkapohjan päälle, ja paista uunissa 200 asteessa n. 35-40 minuuttia.

Ja herkuttele vaikkapa mausteisen chai-teen kera!

-Sarppa-

tiistai 25. syyskuuta 2018

Sarpan keittiössä: Rapujuhlat

Rapurapurallaa!

Menneenä viikonloppuna vietimme rapujuhlia ystäväporukalla. Puitteet oli ihan täydelliset, pimeä mutta lämmin syyskuun ilta ja mieheni isän ja hänen vaimonsa katettu terassi lämmityksineen mahdollisti meille ruokailun ulkona merenrantanäkymin. 

Samalla ihanalla mökillä olen syönyt rapuja ensimmäistä kertaa 2 vuotta sitten, ja ajatus itse järjestetyistä juhlista jäi jo silloin muhimaan mieleen. Menun suunnittelin ja toteutin itse. Tällaiset illanvietot on aivan upea tapa viettää aikaa rakkaiden ihmisten parissa! 

Alkuun piti tietysti miettiä, minkälaisella budjetilla ja panostuksella homma hoidetaan. Meidän kuuden hengen ryhmärämä arvostaa hyvää ruokaa ja laadukasta juomaa, ja kun nämä nyt olivat ensimmäiset rapujuhlat meille, halusin laittaa kaiken itse alusta loppuun. Ja koska minussa on sitä perfektionistin vikaa, päätin panostaa esillepanoon ja tarjoilla valmiit annokset suoraan pöytiin. Kotoa pakkasin mukaan liinat, kaikki astiat, kynttilät ja muun tarpeellisen. Osan ruoasta esivalmistelin kotona, ja tein loppuun mökillä. Haasteita toi juhlia edeltävän päivän iltavuoro ja juhlapäivän aamuvuoro, mutta kuten olen jo todennut, huolellinen suunnittelu ja valmistautuminen helpottaa todella paljon. :) Sillä aikaa kun minä huhkin töissä, mies valmisteli ravut, ja muu menu on mun käsialaa. Ravut jouduttiin tässä vaiheessa syksyä ostamaan pakasteesta, ja niille tehtiin simppeli tummalla oluella höystetty elvytysliemi. Siian graavasin itse edellisenä iltana ja loput valmistelut jäi lauantaille.

Menu

Alkupalat

Graavisiika
Mätiä sipulin sylissä
Saaristolaisleipä & Rapumousse

Blue Nun Gold Edition
 ***

Pääruoka

Uppomunatoastit
Keitetyt ravut
Omena-pekonisalaatti & Vaahterasiirappivinaigrette 

Mud House Sauvignon Blanc
Tillivodka
***

Jälkiruoka

Bailey´s panna cotta
Kahvi 

Irish Country Cream likööri
***

Iltapala

Suklaafondue
Kolmen juuston fondue
***



 




Alkuruoista siika onnistui oikein hyvin. Rapumoussen maun sain lopulta tasapainoon, mutta koostumus jäi harmittamaan, se oli nimittäin moussesta kaukana ja läsähti ihan totaalisesti. Nyt etsinnässä onkin parempi resepti. Ravut oli hyviä, ja niiden syöntiin löytyy netistä ohjeita videoineen. Ravuille ruokajuomaksi valitsin Mud Housen Sauvignon Blancin, joka toimi kyllä äyriäisten kanssa todella hienosti - kuiva, suomalaisen suuhun sopivan herukanlehtinen ja nokkosinen maku tuntui juuri sopivan ryhdikkäältä ruokajuomalta.

Toastit paahdettiin uunissa, kuorrutettiin  Dijon-sinapilla ja uppomunat tein mökkiolosuhteissa helpolla kelmukikalla; kananmuna rikotaan kelmutettuun lasiin ja keitetään kelmussa n. 4 minuuttia. 

Jälkiruoka panna cotta olikin kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta jännittävä kokemus, kotona näytti nimittäin että se ei ehdi hyytyä. Paniikki meinasi iskeä, mutta loppuillasta sain huokaista helpotuksesta kun koostumus oli kuin olikin aivan oikeanlainen.

Bailey´s panna cotta
6 annosta

3 liivatelehteä
2dl täysmaitoa
4dl kuohukermaa
½dl sokeria
2dl kermalikööriä

Laita liivatelehdet kylmään veteen pehmenemään. Mittaa kattilaan maito, kerma, sokeri ja likööri ja kuumenna kiehumispisteeseen. Purista liivatteista vesi pois, ja lisää kattilaan. Sekoita, kunnes liivatteet ovat sulaneet. Kaada annoskuppeihin ja anna hyytyä vähintään 4 tuntia. 

Helppoa! Kuvaa ei valitettavasti jälkkäristä ole, ilta oli jo kovin pimeä tässä vaiheessa. Itse pidin kermaliköörin ihanan pehmeästä mausta, mutta koska olen enemmän moussen ystävä, seuraavalla kerralla valmistan tällaisen jälkiruoan eri tavalla.  

Illan pimetessä herkuteltiin vielä vaahtokarkkeja, hedelmiä ja rapeita maalaispatongin paloja suklaa- ja juustofonduessa. Palaillaan niihin toisella kertaa!

-Sarppa-

 

torstai 20. syyskuuta 2018

Tunteet sanoiksi: Anteeksi

Anteeksi on yksi tunnelatautuneimpia sanoja mitä ihminen voi käyttää. Sen eri painoissa voi kuulla katumusta, häpeää ja surua, ja luontonsa vuoksi sen käyttö toisinaan meiltä unohtuu. Aina ei ole helppoa katsoa peiliin ja myöntää mokanneensa. Silloin joutuu oikeasti kohtaamaan oman vajavaisuutensa ja virheensä. Yhtä kaikki, sanan merkitys on kuitenkin positiivinen. Sen sanottaessa tuntuu pahalta niin että rinnasta puristaa ja hartiat painuu kasaan, pelottaakin ehkä - mitä jos anteeksiantoa ei tulekaan. Monet sanotut sanat ja tehdyt teot jättävät jäljen jota ei saa enää pois. Niitä kuuluisia arpia, joista on tehty runot ja laulut. Anteeksipyynnöllä on kuitenkin tärkeä tehtävä: korjata rikki mennyt, siltä osin kuin se on mahdollista. Kun pyydän anteeksi ihmiseltä jota olen loukannut, viestitän samalla että hän on minulle tärkeä. Mikään ei auta tulehtuneessa tilanteessa paremmin kuin vilpitön viesti joka kertoo että minä välitän sinusta. Samalla hyväksyn itsessäni inhimillisyyden; minä en ole täydellinen, teen virheitä. Se osoittaa ihmisessä henkistä kasvua, ja henkinen kasvu tuo luottamusta, turvallisuutta ja kaikkea sitä mistä koostuu ihmissuhteiden peruskallio joka kestää myrskyt ja myräkät.

Japanissa on vuosisatojen saatossa kehittynyt rikkoutuneiden astioiden korjaamiseksi oma taidemuotonsa, Kintsugi. Rikkoutuneen astian palaset kootaan yhteen kultalakalla, ja astiasta tulee entistä kauniimpi ja arvokkaampi. Anteeksipyyntö on kuin tämä kulta siinä lakassa, ja vaikka lakka eli anteeksianto on se joka ihmissuhteen pitää kasassa, anteeksipyyntö tekee siitä esteettisesti kauniin ja arvokkaan. Meidän tulisi ehdottomasti arvostaa omia läheisiämme, ja pitää heitä anteeksipyynnön arvoisina. Jos emme pidä, tapahtunut jää helposti leijumaan ilmaan ja pikkuhiljaa loppuu happi. Ikävä kokemus toisesta tai toisen toiminnasta jää mieleen päällimmäiseksi, ja korjaavaa kokemusta ei koskaan tule. Katkeruus on todella kurja elämänkumppani, se vie ihmisestä ilon ihan viimeistä pisaraa myöten.

Rikkoutuneesta esineestä ei tule enää entisenlainen, mutta silti ihan hyvä ja kaunis. Mitä useammin sen pudottaa, sen kovempi työ sitä on korjata. Jos opit, pidät vaivannäköäsi ja astiaasi niin suuressa arvossa että vaalit sitä kaikella rakkaudella - huolehdit, ettei se hajoa enää. Sekin päivä voi tulla, että säröjä on liikaa, eikä niitä voi enää korjata. Nämä kolhut ja säröt tekee meidän suhteista ainutlaatuisia, oli kyse ystävyydestä tai rakkaussuhteesta. 

Anteeksianto on aivan yhtä tärkeää, ja omassa aikuisuudessani yksi suurimpia oivalluksia on se että voi antaa anteeksi myös ilman anteeksipyyntöä. On paljon tilanteita, jossa anteeksipyyntöä ei koskaan tule, vaikka mielestään sen olisi ansainnut. Voin kuitenkin tehdä itse päätöksen, kannanko vihaa ja katkeruutta, vai helpotanko omaa oloani antamalla anteeksi toiselle. Ja tämä se vasta kypsyyttä osoittaakin! Prosessi ei aina ole helppo, sillä maailmassa tapahtuu paljon niin silmitöntä pahaa, ja moni kokee sellaista kipua että sitä on mahdotonta hyväksyä ja "päästä yli". Eikä aina pidäkään. Loukatulla on oikeus omiin tunteisiinsa. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että loppujen lopuksi kantamalla vihaa ja katkeruutta, ei kiusaa ketään muuta kuin itseään. Ei se joka sua satutti, sitä vihan painolastia tunne, vaan sinä. Se kuormittaa sinun mieltä ja kehoa, ei sen toisen. Ja on todella vapauttava tunne päästä siitä painosta eroon. Askel kevenee, ryhti paranee, ja elämästä alkaa löytyä taas aihetta hymyyn.

Empatia ja myötäelämisen kyky on asioita joita meillä ei ole syntyessämme. Lapsi on pienenä itsekäs pieni otus, mutta kasvaessaan oppii aivan käsittämättömän paljon erilaisia taitoja joilla luovii aikuisuuteen. Ihmissuhdetaidot on merkittävässä osassa matkalla minuuteen ja hyvään elämään. Jos vanhempi ja ympäristö ei opeta lapselle myötäelämisenkykyä, luvassa voi olla hankalia lähisuhteita. Olen kuin kuka tahansa äiti puntaroinut ja epäillyt onko minusta kasvattajaksi - ja kokenut juhlavaa voitonriemua kun oma lapsi haluaa hoivata pienempää, ilahduttaa kaveria ilman sen kummempaa syytä, ja osannut puuttua kiusaamistilanteeseen. Jotain on mennyt perille, saanen rehellisesti olla ylpeä. Ole sinäkin :)

Anteeksi. Pieni sana, mutta kuitenkin niin suuri, joka saa massiivisenkin padon ihmissuhteessa murtumaan.






perjantai 14. syyskuuta 2018

Intohimona ruoka

Moro, Tampere
Minulla on kokkaamiseen monimutkainen viha-rakkaussuhde. Arkinen ruoanlaitto on kotitöistä mun ehdoton inhokki, ja väsyneenä työpäivän jälkeen ajatus ruokaostoksista ja se ainainen mitä tänään syötäisiin ottaa ajoittain todella lujaa päähän. Enimmäkseen on kyse ihan tavallisesta arjen väsymyksestä, mutta myös siitä että omassa työssäni ruoka on niin keskeisessä osassa, on se niin suuri vaikuttava tekijä ihmisten terveyteen - ja sairauksiin. Ruuhkavuosien näivettämässä arjessani tällä hetkellä yksi parhaimpia asioita on irtiotot joita teemme kahdestaan - silloin käytämme aikaa etsiessämme hyviä ravintoloita, bistroja ja idyllisiä pikkukahviloita jotka tarjoavat erilaisia makunautintoja. Suomessa ei ole helppoa löytää hyvää ravintolaa, mutta kun sellainen sitten löytyy, voi mikä nautinto se on.


Joskus ruoanlaitto kyllästyttää siksi, että niin ihana ja rakas kuin kotimaani minulle onkin, täällä on todella vaikeaa toteuttaa minkäänlaista luovuutta ruoanlaiton suhteen. Turhaa valitusta varmasti monen mielestä, kerron toki miksi olen tätä mieltä. Ainakin vielä mun ikäpolvi on kasvatettu lapsesta asti siihen että ruoasta ei ole soveliasta valittaa, sillä aina sitä ei ole ollut, ja kaikilla sitä ei ole tänä päivänäkään. Mä en oikeastaan valita ruoasta, vaan sen teollistumisesta ja laadusta, jonka edelle nykyään ajaa taloudellinen voitto. Surullisinta on se, että se voitto ei todellakaan löydä tuottajien ja tilallisten tilipusseihin. Pientilat katoavat, samalla kärsii ruoan maku sekä eettisyys. Tarvitaan volyymia, että pysytään kilpailussa mukana. Mitä syvemmälle ongelman juuriin mennään, sitä enemmän kyse on kuluttajien arvomaailmasta ja tämä on se kohta missä jokainen kotikokki voi jaloillaan äänestää. En halua ostaa bolognesekastiketta lasipurkissa, haluan tuoreita tomaatteja ja yrttejä ja nauttia hyvästä kastikkeesta.

Minä haluan kokata ruokaa jossa on makua. Tuoreista, tänään kerätyistä raaka-aineista. Lihaa joka maistuu lihalta, kasviksia joissa maistuu lämpö ja puhdas maaperä. Ilman omaa todella kattavaa puutarhaa ja lähitilaa se on vaikeaa ja hirvittävän kallista, keskellä kylmää talvea mahdotonta. Täällä meillä päin lähitiloja on vielä, mutta oikeasti, kenellä perheenäidillä on aikaa ja mahdollisuuksia ajella pitkin maakuntaa hakemassa päivän tai kahden raaka-aineet? Niimpä, ei kellään. Lähituottajien Reko-rinki toki pyörii, ja itsekin pyrin sitä hyödyntämään aina kun se työvuorojen puitteissa on mahdollista. Mulla ei ole tällä hetkellä kotona edes perinteisiä marjapensaita, ja toisinaan surettaa aivan suunnattomasti kun ei voi työntää käsiä multaan ja pakottaa jälkikasvua opettelemaan miten peruna nostetaan ja omenapuun tuotokset säilötään, niin kuin mummu teki, ja opetti minut tekemään. Haaveilen omasta puutarhasta, piilopirtistä, tuvasta jossa saisin hilloni keitellä syksyn tullen ja talvella maalata taulujani. Osaan kyllä arvostaa puhdasta ruokaa ja yltäkylläisyyttä minkä keskellä elämme. Silti mieli halajaa Italian maaseuduille keräämään ruokaa suoraan maasta, pensaista ja puista. Maailman keittiöistä Italia onkin juuri se joka mua eniten viehättää. Mozzarella, ricotta ja italialaiset viinit! Piilopirttini lisäksi haaveilen lämpimistä, aurinkoisista aamuista joissa tuoksuu kahvipavut ja tuore leipä. Kotiovelta olisi vain muutama askel siihen että molemmilla saisi korinsa täyttää. Mulla olisi tietysti esiliina, löysä nuttura ja elämän tuoma varmuus siitä että kaikki järjestyy ja onni on siinä.

Kun kesällä järjestin syntymäpäiväni kunniaksi ystävilleni viikonlopun huvilassa, pääsin pitkästä aikaa tekemään sitä mistä nautin. Kokkaaminen ja ruoka on mulle yksi tärkeimpiä tapoja pitää huolta, hemmotella, hoivata, hellitellä, kunnioittaa ja arvostaa ihmisiä ympärilläni. Näin ei ole aina ollut, ja uskoin pitkään itsekin etten osaa, en ole riittävän hyvä ja taitava keittiössä eikä mun näin ollen kannata edes yrittää. Asia muuttui, kun löysin itsestäni taas luovan puolen, ja sain itseluottamusta. Tänä päivänä rakastan kokkaamista, en tosin sitä arkista makaronilaatikkoa, vaan sitä kun saan hassutella, hullutella ja kokeilla uusia asioita. Kun on aikaa ja inspiraatio. Kauniin, uudenlaisen annoksen kokoaminen on vähän kuin maalaisi taulua.

Mulla ei todellakaan ole mitään erikoisia tekniikoita hallussa, enkä kaiva ulkomuistista suussasulavan moussen tai edes sen Italialaisen pastan ohjetta. Mun veitset ei oo aina teräviä, jos joku paikallinen kalastaja näkis hetkenkään mun kalankäsittelyä, saisin varmaan ikuisen fileointikiellon. Tarvitsen reseptejä joita seurata, mutta pidän siitä että voin soveltaa niitä ja tehdä asioita omalla tavalla. Kaksi tekijää mun kokkaamista kuitenkin aina ohjaa: maku ja yksinkertaisuus. Siinä vaiheessa kun reseptissä on 14 eri raaka-ainetta, mielenkiinto loppuu ja saattaa mennä pitemmäksikin aikaa - herätäkseen taas uudelleen.


Jos kotona kokkaaminen tökkii ja ärsyttää, mun ainoa toimivaksi todettu neuvo on ottaa uusi näkökulma. Älä tee sitä makaronilaatikkoa, tee vaikka juustofondue ja dippaa leivänkannikoita, niitä kantapaloja jotka ei kelpaa yleensä kenellekään. Tai kokeile pizzaa ilman sitä kinkkusuikalemoskaa ja laita täytteeksi hyvää mozzarellaa ja basilikaa. Paras ruoka on yksinkertaista, outoja tekniikoita, raaka-aineita ja tuskanhikeä ei tarvita, kenenkään kotiin tuskin on tulossa kriitikoita ja Michelin-tähtiä.

Ja mikä tärkeintä: Tehkää ruokaa yhdessä. Kokoontukaa edes joskus syömään yhtä aikaa perheen tai ystävien kans. Mikään ei yhdistä ihmisiä tehokkaammin kuin hyvä, rakkaudella tehty ruoka.

-Sarppa-

lauantai 8. syyskuuta 2018

Kohtalaista keskituulta

Paahteinen kesä toi tullessaan kolmenkympin kriisin. Olin nauranut sille, ja sellaisille. Mitä hulluja! Mutta omaan nilkkaan se kalikka sitten kalahti. Tuntui kamalan pahalta herätä sinä aamuna kun ikä ei ollutkaan enää pelkkiä numeroita - nyt se on myös tyrä ja vatsansuojalääkkeet, epäergonomisten työasentojen kuluttama olkapää ja pala kurkussa kun lapsista on tulossa murrosikäisiä. Tässäkö tämä oli? Elämästä sujahti ohi 10 vuotta huomaamatta, ja nyt voin liittyä siihen kuoroon joka sanoo että olisi pitänyt nauttia kun lapset oli pieniä. Olisi pitänyt antaa sotkujen olla. Olisi pitänyt. Nyt minulla olisi aikaa, mutta olen ruuhkavuosien näivettämä, hyvää vauhtia ryppyyntymisen aloittanut nainen ja työpäivän jälkeen jaksan vaivoin siivota keittiön, useimmiten vain puolet siitä. Ei tee mieli lähteä joogaan, eikä jumppaan. Haluaisin antaa Nobelin sille joka keksi makaronin ja kuivausrummun. Ruuhkavuodet ei selvästikään siis ole vielä ohi, ja elämässä on kohtalaista keskituulta edelleen jokaisena päivänä. Paitsi yövuorojen jälkeen, silloin arki pysähtyy ja äiti vaipuu jonkinlaiseen horrokseen joka on hereilläolon ja unen välimaastossa seilaamista (varo väsynyttä äitiä liikenteessä ruokakaupassa)!



Tämä oman elämän keskinkertaisuus ahdistaa ajoittain, niin typerää kuin se onkin. Kun on jo nuorena asettanut itselleen tietyn riman ja kylkiäisenä kovat paineet, eikä sitten yltänytkään siihen, niin harmittaahan se. Mulla piti olla iso, valkoinen kivitalo isoilla ikkunoilla, lapsilla kaikki mitä ne ikinä keksii haluta, elämää kaikinpuolin täydentävä täydellinen avioliitto ja sitten jos vielä lykästää, niin rahaakin vähän sukanvarressa. Niin ja tietysti työ mistä nautin täysin rinnoin joka ikinen päivä samalla kun keittelen viidestä kalasta soppaa nälänhätää kärsiville kansoille! Aika perushaaveilua, mutta kun elämä on niin tolkuttoman raadollista että kellään ei liene asiat ihan noin. Äitien tuntema riittämättömyyden tunne näyttäisi olevan aika yleinen vaiva. Vuosien varrella olen tätä asiaa kipuillut toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, kuitenkin jossain määrin jatkuvasti. Joskus suorastaan panikoinut, että epäonnistuinko äitinä ihan täysin? On hyvin lohdullista tarttua toisen äidin keittämään kahvikupposeen ja kuulla, ettei muillakaan syödä kasviksia joka päivä, ei edes joka viikko. Tai etten minä ole ainoa joka tuntee itsensä välillä todella yksinäiseksi, ja että arjenhallinta leviää välillä jokaisella niin kuin pöydälle jätetty margariini. (Taasko se on jätetty tuohon?) Lapset voi unohtua ostoskärryyn tai päiväkotiin, ja mitä näitä nyt on. Onhan näitä.

En ehtinyt nuorena oikein löytää itseäni, löysin ensin itsestäni äidin ja huolehtijan roolin. Sitä mukaa kun lapset kasvavat, yritän oppia tuntemaan itseni paremmin. Olen tehnyt seuraavanlaisia havaintoja; pidän kokkaamisesta, remonteista, jazzista, tummasta oluesta ja pihvistä mediummiinus, joten naiseksi en liene keskiverto vaikkei siinäkään olisi mitään vikaa kyllä ollut. Koen luovuuden riemua ja perfektionisti minussa pakahtuu onnesta kun kokoan kauniin annoksen lautaselle tarjoiltavaksi. (Siitäkin huolimatta että paluu maanpinnalle käy nopeasti kun esiteinit ilmoittaa että eivät aijo syödä granaattiomenavinaigrettea). Luulen myös olevani muodikkaasti introvertti, vaikka pidänkin ihmisistä ja olen sosiaalisessa ammatissa. Ajoittain väsyn ja kuormitun siitä - kutsun sitä aivosumuksi. Silloin minä vetäydyn ja kirjoitan. Voi rakas harrastus, miten olenkaan kaivannut tätä! Olen herkkä, mutta en herkkänahkainen, ainakaan niin paljoa kuin ennen. Yliempaattisuudesta opettelen tietoisesti pois. Suurin havainto on kuitenkin se, että olen oppinut paljon ihmissuhteista ja siitä miten toiseen ihmiseen muodostuu yhteys, toisiin ei - ja se on aivan ok. Palaset löytää paikkansa, ihmiset toisensa. Paljon me tätä omaa polkuamme itse ohjataan, mutta ihan jokaista suuntaa ei voi aina yksin valita. Kun osaisi ja muistaisi vielä arvostaa jokaista päivää uutena mahdollisuutena jonka elämä tarjoilee.

Joskus ihmissuhteissakin tuulee ja myrskyää. Omissani sitä tapahtuu varsin usein. Olen onnekas, sillä tässä elämän aallokossa minulla on monta ihmissuhdetta jotka pitää mut pinnalla. Toisten kanssa voi antaa tuulen viedä, toisten kanssa käydään läpi kovienkin myrskyjen, ja on ihanaa kun ilma puhdistuu! Toisten kanssa kellutaan mukavasti ja aina on tyyni ja ihoa hellivä linnunmaito. On upeaa miten jonkun pelkkä läsnäolo rauhoittaa, ja toisen innoittaa.

Pienissä kirjoittajan unelmissani toivon, että vielä innoitan. Toivon myös, että rauhoitan ja joskus lohdutan. Toivon, että tuon sulle iloa, inspiraatiota, ja sitä samaa huumoria mitä joskus osasin ympärilleni levittää, ennen kuin rypyt ja aivosumu tuli ja pilasi kaiken! Tämä uusin blogi toimikoon yhtenä iloisena välineenä ihmisten väliseen yhteyteen.Ja jokunen ruokapostaus saattaa tulla mukana! :)

-Sarppa-